Paniikin poikanen

Eilen täytettiin yhteishaku ja ekan kerran iski kamala ymmärtäminen: olen oikeasti vuoden poissa, enkä näe yhtään samoja kavereita livenä, ne ovat täällä lukiossa, minä tuhansien kilometrien päässä. Muutenkin porukat hajoaa, eivätkä kaikki tule samaan lukioon. Tulee sairas ikävä kaikkia, en tiedä mistä olen nämä ystävät saanut, mutta niitä on todella vaikea jättää. Matkalaukkuunkin mahtuisi vain yksi... Yksi aikakausi loppuu ja toinen alkaa. Ja kyllähän pitää olla surullinen, mutta siitä pitää päästä eteenpäin ja pitää muistot mukanaan. Luulen, että ensimmäisen puolikkaan lennostani tulen itkemään kaikkien perään, mutta toisen puolen jännitän perheen (jota ei vieläkään ole) tapaamista ja olen toiveikkaalla tuulella. Olen luvannut olla yhteydessä ihmisiin ja mieluiten kirjoittaisin kirjeitä ja vastaisin jokaiselle, pitäähän tylsille tunneille olla jotain tekemistä (: Mutta tyhmäähän on murehtia etukäteen, nyt pitää nauttia!