Vihdoin sain luettua jonkun YFU:lta saadun kirjasen... ja suoraan sanottuna mietin ensimmäistä kertaa millaista on sitten tavata se perhe, jossa tulee asumaan vuoden. Englannissa kaksi vuotta sitten en tiennyt perheestä suunnilleen mitään ennen tapaamista ja se tuntui tietyllä tavalla toisen kotiin tunkeutumiselta. Olisi tällä kertaa kiva tietää perhe paremmin ennen tapaamista. Olen pitkään torjunut ajatusta toisessa paikassa elämisestä, koska tiesin, että tulisin siitä tietyllä tapaa surulliseksi ja niinhän siinä kävi. On outoa, että lähtöni on pian totta. Se tuntuu jotenkin lopulliselta vaikka ajattelee kuitenkin kuinka onnellinen on sitten kun palaa kotiin tuttujen luokse.
Olen miettinyt myös yhteydenpitoa Suomeen. En halua olla reaaliajassa yhteydessä, joten toivon, että kaverini jaksaisivat lähettää oikeita kirjeitä. Tiedän jo, että jokainen puhelu tai vielä enemmän videopuhelu kasvattaa koti-ikävääni, ainakin aluksi. Aion vältellä myös vanhemmilleni soittamista tai viestittämistä vain siksi, että alan helposti valittamaan jostain todella pienestä asiasta, joka voisi heitä kuitenkin huolestuttaa paljonkin. Toivon myös, että ei paljoa tarvitse kuulla että "ikävä, ikävä": kyllä te pärjäätte aivan mainiosti ilman minua, tiedän kyllä ketkä minua kaipaa, sen sijaan pyydän teiltä tukea. Sillä minulla on aina ikävä ja te vaikutatte myös paljon selviämiseeni.
Ajatukset on tällä hetkellä aika mössöä, etten oikein saa niistä itsekään selvää joten lopetetaan tältä kertaa tähän, ensi kerralla ehkä sellaista tekstiä, jossa ajatus on pysynyt mukana :D
