Huhuja liikkeellä

!!! Vihdoin kuulostaa hyvältä, minulla pitäisi olla perhe!! En ole orpo! Todella helpottava fiilis ja samalla lähtö tuntuu kokoajan todellisemmalta. Äitini siis kyseli eilen YFU:lta, etteikö todellakaan ole vielä löytynyt minulle perhettä: vastattiin että perhe on OHIOSSA, mutta koululta ei ole käyty vielä varmistamassa, joten mitään tarkkoja tietoja ei edelleenkään ole minulle kerrottu, hieman turhauttavaa kieltämättä. Kaikki keskittyminen oli eilen aivan poissa, yöllä en saanut nukuttua, kun mietin kaikkea... Ja 11 päivää? Tehokkaasti kyllä kavereita nähty tällä viikolla, mikä on todella kiva.

Yhteydenottoa Suomeenkin olen miettinyt: parasta on varmaan vain kirjoittaa blogiin omat kuulumiset, hirveen syvällistä tekstiä tuskin tulee. Kavereilta haluan kyllä kuulla kuulumisia, mieluiten kirjeitse :) Facebookia varmaan luen, mutta toivottavasti en kovin aktiivisesti, eniten kuitenkin paikallisten kanssa kommunikointia varten. Ja pyydän vielä uudestaan: älkää sanoko, että teillä on ikävä, koska te pärjäätte kuitenkin. Minulla sana ikävä saa usein aikaan pitkät muistelot ja varmaan hieman surulliseksi niin kaukana. Mutta voitte olla varmoja, että olette mielessä. Voi ei, en halua vielä itkeä! :(

Epävakaista

Nyt eletään niin pimeitä aikoja, että saisi riittää jo. Tällä hetkellä siis on alustava alue: Northeast district (toi keltainen alue)

ja alustava lähtöpäivä 28. elokuuta, mutta voi vielä muuttua moneen suuntaan. Toinen lähtöpäivä olisi 7. päivä, mutta siihen minua tuskin siirretään, kun ei ole perhettäkään. Vaikkei aiemmin tuntunut, että sillä perheellä olisi kiire, mutta olisi kuitenkin kivempi tietää jo. Jostain luin, että perheihden täytyy varmistaa kouluilta opiskelupaikka, ennen kuin tietoja lähetetään Suomeen. Ja koulut ovat kiinni heinäkuun.

Edelleenkään en ole halunnut miettiä millaista siellä sitten on, sillä se on vielä todella vaikeaa kuvitella elämää siellä ilman kaikkia tuttuja. Ajatukset ei kyllä pysy yhtään koossa.

Ikävä jo

Vihdoin sain luettua jonkun YFU:lta saadun kirjasen... ja suoraan sanottuna mietin ensimmäistä kertaa millaista on sitten tavata se perhe, jossa tulee asumaan vuoden. Englannissa kaksi vuotta sitten en tiennyt perheestä suunnilleen mitään ennen tapaamista ja se tuntui tietyllä tavalla toisen kotiin tunkeutumiselta. Olisi tällä kertaa kiva tietää perhe paremmin ennen tapaamista. Olen pitkään torjunut ajatusta toisessa paikassa elämisestä, koska tiesin, että tulisin siitä tietyllä tapaa surulliseksi ja niinhän siinä kävi. On outoa, että lähtöni on pian totta. Se tuntuu jotenkin lopulliselta vaikka ajattelee kuitenkin kuinka onnellinen on sitten kun palaa kotiin tuttujen luokse.

Olen miettinyt myös yhteydenpitoa Suomeen. En halua olla reaaliajassa yhteydessä, joten toivon, että kaverini jaksaisivat lähettää oikeita kirjeitä. Tiedän jo, että jokainen puhelu tai vielä enemmän videopuhelu kasvattaa koti-ikävääni, ainakin aluksi. Aion vältellä myös vanhemmilleni soittamista tai viestittämistä vain siksi, että alan helposti valittamaan jostain todella pienestä asiasta, joka voisi heitä kuitenkin huolestuttaa paljonkin. Toivon myös, että ei paljoa tarvitse kuulla että "ikävä, ikävä": kyllä te pärjäätte aivan mainiosti ilman minua, tiedän kyllä ketkä minua kaipaa, sen sijaan pyydän teiltä tukea. Sillä minulla on aina ikävä ja te vaikutatte myös paljon selviämiseeni.

Ajatukset on tällä hetkellä aika mössöä, etten oikein saa niistä itsekään selvää joten lopetetaan tältä kertaa tähän, ensi kerralla ehkä sellaista tekstiä, jossa ajatus on pysynyt mukana :D

Viisumihaastattelu kokemukset

Eli viisumia kannattaa todella hakea järjestön kanssa, toivon että tästä lähtien haastatteluajat ilmoitettaisiin aikaisemmin. Toiseksi ne paperit ovat todella tärkeitä ja niihin kannattaa käydä käsiksi heti. Kuinkas itse suoriuduin?

Valmennusviikonlopun jälkeen vilkaisin papereitani, samoin vanhempani, täytettiin nettihakulomakkeet, isä maksoi SEVIS-maksun (en tiedä mikä se on, mutta se pitää kuitenkin maksaa) ja koska ohjeet olivat levällään ruokapöydällä, luulin hölmönä että joku muu tekisi asiat puolestani. Tätä joku muu henkilöä ei oikeasti ole olemassa ja itse tulee ottaa vastuuta asioista. Eilen illalla ennen nukkumaan menoa ajattelin vielä tarkistaa, että kaikki on valmiina tämän päiväistä haastattelua varten: varsinainen viisumimaksu maksamatta, vakuutustodistus ja palatuskirjekuoret puuttuivat. Viisumimaksu hoidettiin ja vakuutustodistus löytyi onneksi ihan kotoa (kai YFU:lta vanhemmat saaneet valmunnuksen yhteydessä) ja aamulla sitten loput, heräsin aikasin ja kävin postissa hakemassa kirjatun kirjeen kuoren.

Itse haastattelutilaisuus oli erilainen kuin olin kuvitellut. Odotin isoja tiloja, korkeita kattoja ja valoja. Konsulaatti on kuitenkin tällä hetkellä väliaikaisissa tiloissa (en tiedä miksi) Kaisaniemenkadulla kerrostaloasunnossa. Kadulla painettiin summeria ja mentiin sisään rappukäytävään, pieneen hissiin ja viidenteen kerrokseen. Ovella ollut virkailija pyysi passin ja odotettiin hetki. Sitten sisään pieneen turvatarkastukseen ja sitten odotustilaan odottamaan. Jonkin koneongelman takia kesti pidempään kuin yleensä, olin siellä tunnin. Jonkin ajan päästä pyydettiin ensimmäiselle tiskille, jossa pyydettiin lappuja ja jotka päätin työntää kaikki kerralla, sillä oli vaikea kuulla mitä toinen sanoi. Sitten istuin taas ja odotin, kunnes varakonsuli (?) pyysi haastatteluun, paljoa ei tarvinnut puhua ja oli taas vaikea kuulla tai ymmärtää, varsinkaan englantia. Kuitenkin taisin läpäistä ja homma tuli hoidettua. Yksityisyyttä tilanteessa ei ollut, sillä odotushuoneesta kuuli kaiken mitä toinen puhui.

Nyt on minulla ainakin reipastumisen aika, mitään en enää jätä näin viime tippaan!