Valmista - lähtöä odotellessa

Viimein tämä vaihtoon haku- ja lähtemisprosessi alkaa olla valmis! Torstaina sain perhetietoni: Cincinnati, Ohio, poliisivanhemmat, siskot 17 ja 7 vuotta, paikalliseen tyttökouluun (koulupuku!) ja lentotiedotkin tulivat tänään: Helsinki-Frankfurt-Chicago-Cincinnati. Eilen juttelin Skypessä vanhemman siskoni kanssa, vaikutti todella mukavalta ja parasta on, että vaihto-oppilaan ottaminen oli juuri hänen ideansa. Lukujärjestyskin on tehty ja se on sama joka päivä, välitunnit kolme minuuttia ja ruokatunti puoli tuntia.

Economics (kuulemma helppo)
English 2 (nuorempien kanssa)
German 3 (viereisessä poikakoulussa!!)
Anatomy
Lunch
Physics (jes!)
Algebra 2
Dance (huh)

Juuri koitan pakata, itku silmässä, mutta eihän sille voi mitään. Siitä tulee vain niin lopullinen olo, vaikka ei sitä pitäisi niin ajatella, takaisinhan minä tulen. Ja 23 kiloa on melkein mahdotonta.

Vielä tekemistä on, joitain ilmoituksia eri suuntiin ja lahjat voisi miettiä vielä loppuun.

Tässä vaiheessa voisin myös vastailla kysymyksiin jos niitä on. Joka tapauksessa suositellen jo nyt vaihtoon lähtemistä, se varmaan kasvaa vielä tässä vuoden aikana. Tämän blogin tarina taitaa loppua tähän, kysymyksiä lukuunottamatta, mutta itse vaihdosta kirjotan täällä.

Huhuja liikkeellä

!!! Vihdoin kuulostaa hyvältä, minulla pitäisi olla perhe!! En ole orpo! Todella helpottava fiilis ja samalla lähtö tuntuu kokoajan todellisemmalta. Äitini siis kyseli eilen YFU:lta, etteikö todellakaan ole vielä löytynyt minulle perhettä: vastattiin että perhe on OHIOSSA, mutta koululta ei ole käyty vielä varmistamassa, joten mitään tarkkoja tietoja ei edelleenkään ole minulle kerrottu, hieman turhauttavaa kieltämättä. Kaikki keskittyminen oli eilen aivan poissa, yöllä en saanut nukuttua, kun mietin kaikkea... Ja 11 päivää? Tehokkaasti kyllä kavereita nähty tällä viikolla, mikä on todella kiva.

Yhteydenottoa Suomeenkin olen miettinyt: parasta on varmaan vain kirjoittaa blogiin omat kuulumiset, hirveen syvällistä tekstiä tuskin tulee. Kavereilta haluan kyllä kuulla kuulumisia, mieluiten kirjeitse :) Facebookia varmaan luen, mutta toivottavasti en kovin aktiivisesti, eniten kuitenkin paikallisten kanssa kommunikointia varten. Ja pyydän vielä uudestaan: älkää sanoko, että teillä on ikävä, koska te pärjäätte kuitenkin. Minulla sana ikävä saa usein aikaan pitkät muistelot ja varmaan hieman surulliseksi niin kaukana. Mutta voitte olla varmoja, että olette mielessä. Voi ei, en halua vielä itkeä! :(

Epävakaista

Nyt eletään niin pimeitä aikoja, että saisi riittää jo. Tällä hetkellä siis on alustava alue: Northeast district (toi keltainen alue)

ja alustava lähtöpäivä 28. elokuuta, mutta voi vielä muuttua moneen suuntaan. Toinen lähtöpäivä olisi 7. päivä, mutta siihen minua tuskin siirretään, kun ei ole perhettäkään. Vaikkei aiemmin tuntunut, että sillä perheellä olisi kiire, mutta olisi kuitenkin kivempi tietää jo. Jostain luin, että perheihden täytyy varmistaa kouluilta opiskelupaikka, ennen kuin tietoja lähetetään Suomeen. Ja koulut ovat kiinni heinäkuun.

Edelleenkään en ole halunnut miettiä millaista siellä sitten on, sillä se on vielä todella vaikeaa kuvitella elämää siellä ilman kaikkia tuttuja. Ajatukset ei kyllä pysy yhtään koossa.

Ikävä jo

Vihdoin sain luettua jonkun YFU:lta saadun kirjasen... ja suoraan sanottuna mietin ensimmäistä kertaa millaista on sitten tavata se perhe, jossa tulee asumaan vuoden. Englannissa kaksi vuotta sitten en tiennyt perheestä suunnilleen mitään ennen tapaamista ja se tuntui tietyllä tavalla toisen kotiin tunkeutumiselta. Olisi tällä kertaa kiva tietää perhe paremmin ennen tapaamista. Olen pitkään torjunut ajatusta toisessa paikassa elämisestä, koska tiesin, että tulisin siitä tietyllä tapaa surulliseksi ja niinhän siinä kävi. On outoa, että lähtöni on pian totta. Se tuntuu jotenkin lopulliselta vaikka ajattelee kuitenkin kuinka onnellinen on sitten kun palaa kotiin tuttujen luokse.

Olen miettinyt myös yhteydenpitoa Suomeen. En halua olla reaaliajassa yhteydessä, joten toivon, että kaverini jaksaisivat lähettää oikeita kirjeitä. Tiedän jo, että jokainen puhelu tai vielä enemmän videopuhelu kasvattaa koti-ikävääni, ainakin aluksi. Aion vältellä myös vanhemmilleni soittamista tai viestittämistä vain siksi, että alan helposti valittamaan jostain todella pienestä asiasta, joka voisi heitä kuitenkin huolestuttaa paljonkin. Toivon myös, että ei paljoa tarvitse kuulla että "ikävä, ikävä": kyllä te pärjäätte aivan mainiosti ilman minua, tiedän kyllä ketkä minua kaipaa, sen sijaan pyydän teiltä tukea. Sillä minulla on aina ikävä ja te vaikutatte myös paljon selviämiseeni.

Ajatukset on tällä hetkellä aika mössöä, etten oikein saa niistä itsekään selvää joten lopetetaan tältä kertaa tähän, ensi kerralla ehkä sellaista tekstiä, jossa ajatus on pysynyt mukana :D